Aila kemppainen
rovasti
”Nyt kun maa kääriytyy pimeään, ajattelen, Jumala, sinun taivastasi. Siellä elämä hehkuu kirkkaana lakastumatta koskaan. Auta minua avoimin mielin kuulemaan, mitä Sanasi puhuu Isän kodista. Suo, ettei kaipaus Isän kotiin katoaisi sydämestämme. Anna sen säilyä siellä kuin kevään odotuksen. Tässä toivossa me jäämme sinun turvalliseen käteesi.” (Kotien rukouskirja)
Elämä on pyhiinvaellus. Tälle matkalle meille on annettu Jeesuksen sanat. Edesmenneet Jumalaan turvanneet rakkaamme ovat esimerkkinä siitä, millaista on vaeltaa Kristuksen seurassa. Läheisen haudalla seisoessamme koemme kiitollisuutta. Mutta myös ristiriitaiset ajatukset ovat osa meitä. On vaikeaa antaa anteeksi. Ja pyytää anteeksi.
Hautausmaan hautamuistomerkit puhuvat paljon. Toiset elivät pitkään, toiset tuskin lainkaan. Toisten elämä näyttää kulkeneen yksinäistä tietä, toiset taas suuressa joukossa ja suvussa. Oman paikkakunnan historia on luettavissa hautausmaalla.
Hautamuistomerkkien ristit ovat kuin tienviittoja. Kristuksen kuolema ja ylösnousemus kutsuvat osalliseksi pyhiinvaeltajaa. Muistammeko päämäärää, jonne olemme matkalla?
Kaksi ihmistä tapasi toisensa hautausmaalla. He eivät tunteneet toisiaan. Toiselle kristittyjen hautausmaa oli aivan uusi paikka. Toinen oli elänyt samalla paikkakunnalla koko elämänsä. Hautausmaalla lepäsi monta hänen perheenjäsentään. Hän esitteli vieraalle hautausmaata osoittaen: Täällä lunastetut lepäävät.
Se oli vahvasti sanottu. Rakas ihminen saa levätä lunastettuna Kristuksen sovitustyön tähden. Siinä on kristityn toivo. Tänä pyhäinpäivänä, sytyttäessäni kynttilän läheiseni haudalla, ajattelen omaa pyhiinvaellustani. Matkasauvaa olen monesti tarvinnut. Herkästi olen nojannut omaan voimaan ja pettäviin tukiin. Kunpa saisin matkasauvaksi luottamuksen hyvän Jumalan läsnäoloon kaikissa elämäni vaiheissa!
Sanna Oikarinen
seurakuntapastori
