Tänä vuonna se alkoi, täysin odottamatta ja aivan liian pian. Jouluni murrosikä. Olisihan minun pitänyt huomata merkit: maa oli synkkä, kauppojen soittamat joululaulut vain ärsyttivät ja tunteet joulun lähestymisestä heittelehtivät laidasta laitaan.
Kiia Huotari
kajaanilaislähtöinen opiskelija
Kuvaaja: –
Kaipaan lapsuuden uskon viattomuutta ja pienistä asioista löytyvää iloa. Koska en voi tavoittaa enää menneiden joulujen jännityksen taianomaisuutta, etsin jouluuni ihmettä jostain muualta.
Ainejärjestön pikkujouluissa äidin neuloma tonttulakki ei näyttänyt enää tyyliin istuvalta ja mietin, että olisi pitänyt hankkia samanlainen poronsarvipanta kuin kavereillakin oli.
Havahduin siihen, että kotini jouluidentiteetti on täysin jäsentymätön. Ikkunoitani eivät korista jouluverhot eikä parvekkeellani ole kausivaloja tuomassa lenkkeilijöille iloa.
Tämä ei ole vaivannut minua aiempina vuosina.
Olen ajatellut, ettei minun ole järkeä panostaa moiseen, koska matkustan kotikotiin heti loman alettua ja vietän siellä koko joulunajan ja vuodenvaihteen. Siellä minua odottaa varsinainen joulun ihmemaa. Äitini on niitä ihmisiä, jotka alkavat somistaa joulua lähes samassa hetkessä, kun ensimmäinen lumihiutale laskeutuu maahan. Autossa soi vain ja ainoastaan jouluradio, ja joulutorttuja on kerennyt paistua jo monta pellillistä, ennen kuin aatto on vielä edes lähellä.
Lapsuuden jouluni ovat olleet lämpimiä, runsaita ja odotusta täynnä. Olen siis onnekkaassa asemassa, kun olen saanut viettää turvallisia ja onnellisia jouluja. Tässä valossa jouluangstini vaikuttaa täysin turhalta. Mistä se siis johtuu?
Joulu ei ole minulle enää vain hauska kultaiseen juhlapaperiin ja glögin tuoksuun kääritty lahjojen jakotilaisuus vaan jotain muuta. Jotain, jota arvomaailmakysymykset, aikuistuminen ja oma usko ravistelevat. Olen tänä adventinaikana pohtinut, missä menee materian toivomisen ja antamisen raja. Mikä on kestävää ympäristömme ja itsemme kannalta? Voisinko kääriä pakettini sanomalehteen, tehdä jotain itse tai antaa aineettoman lahjan? Olen jo aiempana jouluna ottanut askeleen kohti kestävämpää joulua hankkimalla isälleni kirpputorilta Dire Straitsin vinyylilevyn.
Tahtoisin kovasti uskoa vielä joulupukkiin ja tonttuihin. Kaipaan lapsuuden uskon viattomuutta ja pienistä asioista löytyvää iloa. Koska en voi tavoittaa enää menneiden joulujen jännityksen taianomaisuutta, etsin jouluuni ihmettä jostain muualta. Olen löytänyt uuden jouluilon postikorttien lähettämisestä ystävilleni ja lahjavillapaidan neulomisesta. Jokavuotiset jouluperinteet, jotka tuntuivat lapsuudessa puuduttavilta, ovat muuttuneet ajan saatossa merkityksellisimmiksi. Aattoillan hautuumaakierros isovanhempien ja muiden sukulaisten nimetyillä kivillä sekä jouluyön messun harras tunnelma johdattavat minut lähemmäksi joulun uutta merkitystä. Kaiken kiireen ja hulinan keskellä on sallittua pysähtyä katselemaan, kuuntelemaan ja hiljentymään.
Ehkä varttuvasta joulustani kasvaa minimalistinen. Ehkä torttujeni klassinen luumuhillotäyte vaihtuu päärynä-kinuski-uutuuteen. Kenties vietän jonkun joulun aivan uusien ihmisten ja jouluperinteiden ympäröimänä ja saan siitä vaikutteita omaan joulumielenmaisemaani. Olenhan alkanut jo pitää lanttulaatikostakin. Toivon, että jokainen saisi viettää omanlaistaan joulua, olipa se totutusta poikkeava tai perinteitä vaaliva.
