Tällä palstalla on kerrottu useista Kainuussa vaikuttaneista erikoisista
kirkonmiehistä. Yksi näistä on Kainuun Opiston johtajana
(1922–24 ja 1925–30) vaikuttanut Otto Korpijaakko (1900–1958).
Vanhemmat olivat insinööri Martin Stenij ja Anna-Maria Petterson.
Vuoteen 1929 asti sukunimenä oli Stenij. Sukunimi vaihtui
Korpijaakoksi ilmeisesti 1700-luvulla vaikuttaneen Pielisjärven
kirkkoherra Jakob Steniuksen, eli historian tunteman Korpijaakon
mukaan.
Otto Korpijaakon (10.11.1900–30.9.1958) sukuhauta sijaitsee Vanhalla hautausmaalla (osasto 11, rivi 39, paikka 196).
Seppo Kavilo, Kajaanin Matkailuoppaat ry
Kuvaaja: Kainuun Museon kuva-arkisto
Otto Korpijaakon aikana Kainuun Opisto muuttui herännäiskansanopistoksi.
Kristillisen kasvatuksen merkitys kasvoi Korpijaakon toimesta. Opiston johtaja oli yleensä yhteiskunnallisesti aktiivinen. Korpijaakko toi ajalle ominaisen suojeluskuntakasvatuksen
osaksi poikien liikuntaa.
Niinpä opiston miesväki muodosti yhden pikakivääriryhmän ja yhden jalkaväkiryhmän. Opisto oli aina ollut hyvin omavarainen, nyt sillä oli oma ”sotaväkikin”.
Virallisessa kuvassa Korpijaakko katsoo kameran ohi hiukan sivu, jonnekin kaukaisuuteen. Joku kuvan nähnyt onkin todennut, että taisi olla erikoinen mies.
No näin oli. Tunnetuin kummallisuus lienee Korpijaakon rakentama moottorikelkka. On sanottu sen olleen Suomen tai jopa maailman ensimmäinen, miten lienee. Kelkan hän kuitenkin rakensi.
Kuvassa on suuren potkukelkan näköinen, suksilla varustettu rakennelma, jonka keulalla on polttomoottori. Keskellä on suuri metallinen ratas, joka kauhoo lunta ja kuljettaa kelkkaa eteenpäin. Telamattoa, niin kuin nykyään, kelkassa ei ollut. Kuski istuu perällä ohjaimissa.
Kelkkaan liittyy kertomus, jonka mukaan tuon ajan Siionin virsissä oli pitkä likimain
30-säkeistöinen virsi. Kerrotaan, että seuroissa Korpijaakko laittoi virren alkuun ja ehti moottorikelkallaan käydä kastamassa lapsen Mieslahden toisella puolen Savirannalla ja ehti
vielä takaisin aloittamaan seurapuheen ennen kuin virsi loppui.
Kainuun Opistolta lähdettyään Otto Korpijaakko toimi Viipurin diakonissalaitoksen johtana 1930–1937 ja Suomen kirkon sisälähetysseuran toiminnanjohtajana 1937–1940. Sotavuosina hän toimi sotilaspastorina siirtyen vuonna 1942 Enso-Gutzeitin
sosiaalijohtajaksi.
Pappina Korpijaakko oli hyvin isänmaallinen. Hän tuli tunnetuksi myös kirjailijana, enimmäkseen hän kirjoitti sotakokemuksista papin näkökulmasta. Sodan jälkeen hän harmitteli vallinneen ilmapiirin vieroittaneen vasemmistoa ja työväestöä kirkon piiristä.
Korpijaakko kuoli suomalaisittain harvinaisessa lento-onnettomuudessa.
Enso-Gutzeitilla oli amfibiolentokone, jolla käytiin yhtiön työmailla. Syyskuussa 1958 kone oli laskeutumassa Enso-Gutzeitin Kaukopään tehtaan eteen veteen Imatralla. Jostakin
syystä se laskeutui veteen pyörät alhaalla ja kiepsahti ympäri. Lentäjä selvisi turmasta, mutta matkustajana ollut Otto Korpijaakko menehtyi matkalla sairaalaan. Kone on nykyään nähtävillä Suomen Metsämuseo Lustossa Punkaharjulla.