Naamiot riisuttiin helmikuussa kolme vuotta sitten itänaapurimme suhteen. Parhaillaan itsevaltiaan asemaa tavoitteleva, demokraattisesti valittu Amerikan presidentti vetää kuumaa keskustelulinjaa Ukrainan, EU:n ja Naton liittolaismaiden ylitse suoraan Kremliin liehakoiden Putinia. Kotimaista ”Putin-kuiskaajaa” ei enää kaipaa kukaan Euroopassa, vaikka hetki sitten Niinistö tuntui kuin asuvan tv-studiossa, jossa värikkäät digitaaliset taustafondit eivät vielä liukuneet kuin uhkaavat pilvet varastaen huomiopisteet katsojien silmissä. Nyt sopimusperäisen maailmanjärjestyksenkin laatat liikkuvat. Tätä ei äsken osattu nähdä.
Markku Heikkinen
ohjaaja, toimittaja
–
Euroopan porteilla Marokossa Ukrainan sota näyttää kaukaiselta alueelliselta konfliktilta. Ja niitähän Afrikassa riittää ihan omilla takapihoilla. Miten me ei sitä sitten olla nähty, että Marokossa on pian vuoristojen järvet pumpattu tyhjiin juomaveden juoksuttamiseksi suuriin kaupunkeihin. Kuivuus valtaa pohjoista Afrikkaa, metsäpalot hivelevät Portugalia, ja Suomessa sataa. Joko näemme mikä on puhtaan pohjaveden, järvien ekosysteemien arvo turvallisuuspoliittisestikin?
Kotimainen Yölintu-yhtye laulaa hittikappaleessaan Mahdunko maailmaas, sovinko sydämees vai täyttääkö sen tänään joku toinen? Henkilökohtaisen suhteen kuvaus voisi viitata myös johtavien ja omistustaan keskittäneiden, uutiskilpailua käyvien medioiden uutiskriteereihin. Uutissydämiimme ei sovi kovin monta jäätynyttä konfliktia kerrallaan.
Nyt ovat nostaneet hieman päätään Ruandan ja Itä-Kongon väkivaltaiset jännitteet hutujen ja tutsien välillä. Kolmekymmentä vuotta sitten tapettiin sadan päivän aikana hyvin brutaalisti miljoona ihmistä. Sitten saavutetun rauhan menestystarinan jaloista on vastaanotettu Kajaaniinkin UNHCR:n virallisina pakolaisina satoja ihmisiä. Suurin osa heistä on siirtynyt kotoutumisvaiheen jälkeen suurimpiin kasvukeskuksiin, joissa mustaihoinen ihminen istuu paremmin joukkoon eikä pomppaa kuvasta.
Mutta miten me sitäkään ei olla nähty, että Ruandan pakolaisleireillä on yhä tuhansia kristittyjä, Suomestakin turvapaikan saaneiden perheenjäseniä, jotka odottivat heille luvattua pääsyä Amerikkaan. Nyt Trumpin aikaan ne lupaukset eivät ole enää tästä maailmasta. Sinne unohtuvat hädänalaiset näkymättömiin, ellei Suomi avaa porttejaan.
Olin yhtenä ohjaanana mukana kollektiivissa, joka teki 10 kirjettä tulevaisuuteen -elokuvan, joka käsitteli korona-aikaa. Vieläkö muistatte sen ajan maailman? Siinä yksi Lapissa erämaassa asuva saamelaismies ihmetteli ääneen, että mikä ihme se sellainen luontosuhde on? Puhumalla luontosuhteesta voimme tahattomasti kertoa, kuinka kauaksi olemme eksyneet luonnon kunnioittamisesta kaiken olemassaolon perustana.
Mutta voisiko jokaisella ihmisellä olla aivan erityinen maailmasuhde, joka riippuu siitä, mistä hän on tulossa, mitä hän kokenut ja miten ympärillä olevaan todellisuuteen ojentautuu? Ihmisen kotiseudulla, ja kasvuympäristöllä on iso vaikutus jokaisen elämän lähtökohtiin, ihmis- ja maailmankuvan perusteisiin. Taustansa kanssa voi joutua kipunoimaan, kuten itseksi kasvamisessa ainakin, mutta se voi olla myös iso henkinen voimavara, kun tietää mistä on tulossa ja kuinka sinisten vaarojen maisemassa hengistys tasaantuu, ja kuinka kehossaan voi tuntea juurtuvansa, kuuluvansa tähän maisemaan.
Marokon Bin El Ouidanen rantavajoamaa päivittelevä kalastaja ei ole välttämättä tietoinen Nuasjärven kuhatilanteesta. Mutta kalastajat voivat tuhansien kilometrien päästä tuntea myötätuntoa toistensa tilasta. Kainuussa paikallisdemokratialla ja paikallispäättäjillä on suurempi painoarvo kun Afrikan pohjoisosien maakunnissa.
Kevään vaalit ovat tärkeät ympäristön, kotoutumisen ja tässä maailmassa olemisen kannalta. Näemmehän sen?
