Eri kirkkokuntien ja kristillisten yhteisöjen välistä yhteistyötä kutsutaan ekumeniaksi. Monesti ekumeeninen yhteistyö tarkoittaa kuitenkin lähinnä sitä, että kirkkokuntien johtajat etsivät yksimielisyyttä joistakin opillisista yksityiskohdista. Tyypillisin keskustelunaihe liittyy ehtoollisen viettoon ja siihen, mitä ehtoollisesta opetetaan. Asiat ovat siis näissä neuvonpidoissa tärkeämpiä kuin ihmiset.
Antti Minkkinen, päätoimittaja, kirkkoherra
Kuvaaja: Timo Pääkkönen
Sillä, millainen vakaumus omalla äidillä on ollut ja miten hän on sen tuonut esiin, luo perustan sille, millaiseen vakaumukseen me kasvamme.
Vastikään luin kuitenkin lehtijutun aivan uudenlaisesta kristittyjen välisestä yhteistyömallista. Uudessa mallissa lähdettiin jutun mukaan liikkeelle aivan erilaisesta lähtökohdasta kuin perinteisessä ekumeniassa. Tarkoituksena tai tavoitteena olikin puhua nimenomaan ihmisistä. Mallissa eri puolilta maailmaa, hyvin erilaisista taustoista tulevien seurakuntien ja yhteisöjen johtajat kokoontuivat tutustumaan toisiinsa. Kokoontumiset tapahtuivat pienryhmissä. Niissä jokainen ryhmäläinen sai kertoa seikkaperäisesti omasta matkastaan kristityksi ja oman yhteisönsä jäseneksi. Osalle tuo matka on tarkoittanut kasvamista kristillisessä yhteisössä lapsesta saakka, toiselle rajua kääntymystä. Joku on kaivannut selkeämmin opettavaa uskonyhteisöä, toinen taas väljempää ja avoimempaa. Merkittävin periaate näissä pienryhmien kokoontumisissa on ollut se, että toiset ryhmäläiset saavat kysyä tarkentavia kysymyksiä, mutta eivät kritisoida tai väheksyä toisen ihmisen elämänkokemusta ja matkaa kristittynä. Tavoite on ollut oppia ymmärtämään ja hyväksymään toiset kristityt, heidän kokemuksensa ja tapansa uskoa.
Minut valittiin Kajaanin seurakunnan kirkkoherraksi aika tarkalleen vuosi sitten, äitienpäivän alla. Vaikka valintaa edelsi pitkä työjakso tässä samassa seurakunnassa erilaisissa tehtävissä, kirkkoherran tehtävä on opettanut myös paljon uutta. Ehkä ennen muuta silmät ovat avautuneet entistä enemmän juuri sille, kuinka erilaisista yksilöistä ja ryhmittymistä seurakunta koostuukaan. Odotuksia seurakuntaa kohtaan on yhtä monta erilaista kuin jäseniäkin. Osaksi nämä odotukset menevät valitettavasti todella vahvasti ristiin. Siinä, missä yhden mielestä mitään ei saa muuttaa, toisen mielestä kaikki pitäisi uudistaa. Onnellista on, että suurin osa on tyytyväisiä siihen, että seurakunta kulkee entiseen tapaan keskitietä palvellen, kasvattaen ja rohkaisten uskomaan ja luottamaan Jumalaan. Perinteitä kunnioitetaan, mutta ei jäädä niiden vangeiksi. Uudistuksia tehdään, mutta ei liian nopeasti.
Seurakunnan johtajana haaveilen siitä, että olisimme entistä rohkeampia ja valmiimpia kuuntelemaan toinen toisiamme ja hyväksymään sen, että kaikkia ei ole valettu samasta muotista. Asioista voimme ja saamme olla eri mieltä, mutta kunnioitus ja hyväksyntä toisia ihmisiä kohtaan tulisi aina säilyttää. Jos tunnen, että minun on vaikea ymmärtää toista ihmistä ja hänen tapaansa uskoa, voin pyytää häntä kertomaan oman tarinansa. Erilaisuudesta huolimatta voimme hyvin sopia samaan yhteisöön.
Ekumeenisissa pienryhmissä ei ole ollut tarkoituksena saada niiden osallistujia muuttamaan omaa tapaansa uskoa. Niiden tarkoituksena on ollut saada osallistujat huomaamaan, kuinka loppujen lopuksi on aina valtavan paljon enemmän sitä, mikä meitä yhdistää kuin sitä, mikä meitä erottaa.
Vaikka ekumeenisten pienryhmien osallistujien kertomuksia ei ole taltioitu, uskon, että monista niistä löytyisi yksi hyvin ajankohtainen yhdistävä tekijä. Äitien vaikutus siihen, millaisen perustan luomme omalle uskollemme ja vakaumuksellemme, on aivan valtavan suuri. Sillä, millainen vakaumus omalla äidillä on ollut ja miten hän on sen tuonut esiin, luo perustan sille, millaiseen vakaumukseen me kasvamme.
