Susanna Vesanto
teologiharjoittelija
Talvi alkaa hiljalleen kääntyä kevääseen, kohta luonto jo kurkistaa lumen ja loskan alta. Päivät pitenevät, ja kesä näkyy jo horisontissa. Valo voittaa jälleen pimeän.
Pian saapuu myös kynttilänpäivä, jonka nimi juontaa juurensa keskiajalta, jolloin kynttilänpäivänä siunattiin tulevan vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. Kynttilöitä tuotiin myös kotoa asti, jotta kotiväellä olisi omat siunatut kynttilät käytössään.
Kynttilöiden merkitys ja käyttö on monimuotoista. Sytytämme kynttilän pimeään tuomaan valoa, valoisaan paikkaan tuomaan tunnelmaa, sytytämme sen juhlissa ja surun hetkillä. Syntymäpäivänä kaikki kakun kynttilät tulee puhaltaa yhdellä kertaa sammuksiin, haudoille haluamme kynttilän, jonka liekki ei sammu. Ulos laitamme suuren kynttilän, sisälle pienen tuikun. Kynttilän koko ja merkitys vaihtelevat, valo on aina sama.
Itseäni lämmittää ajatus siitä, että voisin myös siunata itselleni kynttilöitä tulevalle vuodelle. Kynttilöitä juhlaan, kynttilöitä osoittamaan kaipuuta ja ikävää. Kynttilöitä tuomaan lämpöä, ja kynttilöitä valaisemaan tietäni, minne ikinä se onkaan minua viemässä.
Tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen teemana on Nuoret väkivaltaisessa maailmassa. Olen saanut kulkea monen nuoren rinnalla, kun he ovat nauraneet, iloinneet, juhlineet ja välillä riehuneet. Olen useat kerrat myös istunut vierellä, kun nuorella on vaikeaa, kun elämä heittää kapuloita rattaisiin, eikä missään näy valoa. Itse siunaan ja sytytän tänä vuonna suuren kynttilän nuorille. Jokaiselle nuorelle, joka tarvitsee valon pilkahduksen pimeään. Jokaiselle, joka kaipaa Kristuksen valoa johdattamaan eteenpäin. Jokaiselle, jolla ei ole omaa kynttilää.
Vaikka kynttilöiden liekki lopulta sammuu, on Kristuksen valo ja kirkkaus ikuinen. Taivaallisen valon loputtomuuteen luottaen voi kulkea pimeässäkin, sen valon lämpöön voi tuudittautua. Antaa sen valon loistaa meissä ja meidän kauttamme lähimmäisiimme.
