Vuosi sitten sain olla joulunpyhät vapaalla. Papin ammatissa vapaa joulu on pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Olin odottanut näitä vapaita innostuksen vallassa, sillä kerrankin voisin valmistella joulua oikein ajan kanssa. Mutta mitä sitten kävikään? En pystynyt tavoittamaan joulumieltä. Joulu ei tuntunut joululta, kun en ollut palvelemassa Kristusta ja seurakuntaa. Vietin jouluni levottomuuden vallassa, kunnes rauha laskeutui minuun jouluyön messussa istuessani kirkon penkissä seurakuntalaisen roolissa.
Anna Juntunen,
kappalainen
Kuvaaja: –
Tutussa joululaulussa todetaan: Me kylmin käymme sydämin, laps sivuun vain jos jää. Ehkä minullekin kävi viime jouluna näin. Jännitin kinkun mureutta ja graavilohen suolan määrää siinä määrin, että unohdin sen kaikista tärkeimmän. Ehkäpä sydämeni olikin kylmä. Kenelle ihminen lopulta joulua valmistaa? Itselleen, toisille ihmisille vai Jeesukselle? Joulun vaatimukset itseä ja lähimmäisiä kohtaan voivat olla välillä kohtuuttomat ja täysin vastoin jouluevankeliumin henkeä. Jouluna on syytä muistuttaa itseään: Seimessä makaava pieni Jeesus -vauva ei vaadi sinulta yhtikäs mitään. Päin vastoin, hän on tullut vapauttamaan sinut kaikista vaatimuksista.
Mitä jouluyön messussa sitten oikein tapahtui? Ehkäpä kyseessä oli joulun ihme. Kaikki levottomuus, irrallisuus ja suorittaminen minussa unohtuivat, kun sain lysähtää kirkon penkkiin ja vain olla siinä. Kirkon penkissä istuessani tunsin, ettei Jumala vaadi minulta yhtikäs mitään. Miksi minä suorittaisin, kun kaikki on puolestani jo sovitettu? Kukaan meistä ei tee Jeesuksen syntymälle kunniaa hästäämällä ja hääräämällä. Sen sijaan teemme Jeesukselle kunniaa, kun pysähdymme ja kohtaamme seimessä tuhisevan lapsen. Ihmiseksi syntynyttä Jumalaa ihmetellessä voi löytää merkitystä elämään, kokea olevansa osa jotakin ja saada elävän toivon. Jos ja kun sinä koet jouluna tuota samaa levottomuutta, irrallisuutta ja suorittamisen tarvetta, tiedät kyllä minne askeleesi suunnata. Nähdään kirkossa!
