Jaakko Kupiainen
seurakuntapastori
Voisi ajatella, että ehkä se on keltainen tai kultainen, kun ajattelee pääsiäiskoristeita. Tai ehkä vihreä, kun ajattelee uutta elämää ja sitä symboloivaa rairuohoa. Liturginen väri on valkoinen, suurimman juhlan väri, kirkkaus.
Mutta. Matkalla se on violetti, ja vaikka välillä on kirkkaan valkoisia pilkahduksia, niin viimein tie vaipuu syvään mustaan suruun ennen täydellistä, odotettua,
toivottua ja silti lopulta yllättävää iloa.
Pääsiäiseen kuljetaan pitkä tie. Se alkoi tuhkakeskiviikkona katumuksen merkin alla laskeutuen kohti muutoksen aikaa. Paasto on sisäistä elämän puntarointia, karun erämaan todeksi näkemistä. Elämä kuivuu, paljon jää taakse. On vain lupaus siitä, että Jumala uudistaa. Hänen käsissään on elämämme ja Hän, elämän antaja, sen voi myös uudistaa.
Tie on vanha nimitys kristinuskolle. Minusta se on hyvin hoitava näkökulma. On lupa nähdä elämä niin kuin se on. Laajassa merkityksessä koko elämämme on tie pääsiäiseen. Tie on minulle hyvin konkreettinen. Ajaessani lajittelen päivän ja viikon aikana kokemaani
tai laajempia kaaria. Tie on konkreettisesti myös hengellinen. Rukoilen, vaikkapa vain huokauksin. Joskus samassa hetkessä pulpahtaa jo ajatus kuin vastauksena.
Toisinaan tietyssä kohdassa sytyttää, muistatko mitä rukoilit tässä kerran, huomaatko mitä tapahtui? Joskus tie on surullinen, vastausta ei tule vuosiin, jos koskaan…
Lopulta kuitenkin käy niin kuin on luvattu! Se on jo aivan lähellä palmusunnuntaina Jeesuksen saapuessa aasin selässä Jerusalemiin. Ilonen juhla on luvassa. Mutta kaikki meneekin synkempään suuntaan. Hiljaisen viikon, kiirastorstain dramaattisen käänteen ja pitkäperjantain ristin kautta vasta saapuu uuden elämän ilo.
Me tiellä kulkevat. Emme selvinneet voittajina omassa varassamme. Kun olimme jo heittää toivomme, Jumala toi elämän autiomaahamme.
