Lapsuudenkotini oli maalaistalo Kalajoella Raution kylässä. Synnyin 1950-luvulla. Isäni kuoli ollessani 16-vuotias. Äitini eli pidempään. Hän oli tiukka uskovainen, ja ehkä siksi uskosta jäi minulle negatiivinen ja pelottava kuva. Toisaalta pienessä kylässä oli useita uskonlahkoja ja kiistelyä oikeassa olemisesta.
Seija Mustaneva
Toimitus Mirja Kananen
Kuvaaja: Mirja Kananen
Sairastumisen myötä tuli pakottava tarve kirjoittaa. Kynä ei kuitenkaan pysynyt kädessä. Onneksi tuli tietokone, ja sen tökkiminen onnistui. Rohkaistuin osallistumaan luovan kirjoittamisen kurssille ja erilaisiin kirjoittajavalmennuksiin. Kirjoittaminen on edelleen intohimoni.
Valmistuttuani Wetterhoffilta ompelun ammattiopettajaksi muutin Kajaaniin 1977. Tapasin useissa yhteyksissä kirkkoherra Aarne Kyllösen, joka hakeutui juttelemaan kanssani. Kerran hän kertoi, että elämä hänen nuoruudessaan 1930-luvulla oli kurjaa, ja kun kaikki oli huonosti, kirkossa käynti oli juhlaa. Keskustelun jälkeen ja myöhemmin kirjoittaessani sukukirjaa minulle tuli ymmärrys myös 30-luvulla nuoruuttaan eläneen äitini kokemuksista ja tunteista. Kainuussa olen tavannut uskovia ihmisiä, jotka eivät ole niin ahdasmielisiä kuin nuoruudessani kotiseudulla. Itse en halua jaotella ihmisiä uskon mukaan vaan pyrin yleisinhimillisyyteen.
Kun sairastuin ja jouduin jäämään eläkkeelle 38-vuotiaana, sain uusia ihmissuhteita ja vertaistukea vammaisjärjestö- ja yhdistystyössä. Vaikka olen kuntoutunut, itseni hoitamiseen kuluu vielä nykyisinkin paljon aikaa. Kuuntelen tuntemuksiani ja teen asiat sillä tavalla kuin pystyn. Olen etsinyt aina uusia tapoja elää ja toteuttaa itseäni. Esimerkiksi lukemisen sijaan kuuntelen äänikirjoja ja -lehtiä. Podcasteista etsin dokumentteja ja kulttuuriohjelmia. Luopuminen ei ole ollut minulle kovin vaikeaa, mutta avun pyytämistä on pitänyt opetella pitkään.
Aika aikaa kutakin. Koulussa ainekirjoitus ei ollut lempiaineeni, vaan tuskallista puurtamista. Sairastumisen myötä tuli pakottava tarve kirjoittaa. Kynä ei kuitenkaan pysynyt kädessä. Onneksi tuli tietokone, ja sen tökkiminen onnistui. Rohkaistuin osallistumaan luovan kirjoittamisen kurssille ja erilaisiin kirjoittajavalmennuksiin. Kirjoittaminen on edelleen intohimoni. Ajattelen ja pohdin asioita pitkään ja tiivistän sanottavani runoiksi. Kun esikoiskirjani ilmestyi 2005, huomasin runojeni olevan esitettävää tekstiä. Etsin ohjaajan, ja siitä alkoi kymmenen vuotta kestänyt omien runomonologien sarja. Kävin esiintymässä monissa kunnissa ja seurakunnissa Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla.
Toimin Kainuun lausujat ry:ssä vuodesta 2008 alkaen yli kymmenen vuotta. Muutaman vuoden olin puheenjohtajana. Kulttuuri ja sen tuottaminen oli tuolloin isossa roolissa elämässäni. Nykyisin panostan kulttuuriin myös hoitamalla yhdessä mieheni kanssa lastenlapsiamme, jotta heidän vanhempansa pääsevät osallistumaan kulttuurielämään.
Otetaan hyvät asiat keskiöön ja kasvatetaan niitä. Tätä ideaa toteutimme Ia Samoilin kanssa Kajaanipiste 365 -projektissa, jonka tuloksena ilmestyi kirja vuonna 2016. Kaupungissa oli tapahtunut muutoksia opettajankoulutuslaitoksen ja paperitehtaan lopetuksen myötä, joten halusimme runoin ja kuvin yhdessä kajaanilaisten kanssa nostaa esiin valoa ja iloa; kasvattaa sitä hyvää, mitä meillä on.
Kun sairauteni taas pysäytti minut muutama vuosi sitten, teimme mieheni kanssa edunvalvontavaltuutukset, testamentit sekä hoito- ja hoivatahdot. Innostuin suunnittelemaan myös omat hautajaiseni; valitsin ohjelman, musiikin, tarjottavat ja kirjoitin oman puheeni, joka sisältää myös minua koskettavat Raamatun kohdat. Ajattelen että hautajaiset ja muistotilaisuus ovat perinteisen muistelutehtävänsä lisäksi myös minun viimeinen puheenvuoroni läheisille.
