Kotini oli pienviljelystila Maaningalla, Kinnulanlahdessa. Isäni oli määrätty muiden tavoin YH-harjoituksiin ja sieltä talvisodan syttyessä JR 38 savolaisrykmenttiin. Tarkkaa kuvaa minulla ei ole isän lähdöstä, mutta kotiin meitä lapsia jäi viisi, myöhemmin lapsia syntyi vielä neljä.
Mikko Jauru
Toimitus Mirja Kananen
Kuvaaja: Mirja Kananen
Elämä oli niukkaa, polttopuut olivat kosteita ja niistä oli nuusaa. Sanottiin, että ikkunatkin itkivät. Pari yksittäistä tapausta tuosta ajasta on pysynyt mielessäni. Oli kirkas pakkaspäivä, äiti leipoi pirtissä leipää. Koillisesta, Tiiksasta päin, alkoi kuulua hurinaa. Äiti käski meidät leivinuunin kylkeen ja tuli itsekin lattialle rukoilemaan.
Jyrinän voimistuminen hermostutti minua niin, että raavin kynnelläni uunin punaisen tiilen saumausta. Kävi valtava humahdus, minkä jälkeen ääni alkoi loitota. Nousimme ikkunaan katsomaan, kun 26 koneen laivue lensi matalalla Kuopiota kohti. Kuura karisi puista, lumi kimalteli hangella. Myöhemmin olen lukenut, että tuo 3.2.1940 pommitus oli Kuopion kolmas ja tuhoisin, kuolleita oli 34.
Äiti hoiti kotia ja sai voimaa uskosta. Minä täytin talvisodan alkupäivinä, 7.12., neljä vuotta. Muistan olleeni kiinnostunut lehdistä, joita Posti-Selma jakoi. Meille tuli Savon Sanomat, jossa julkaistiin sodasta kertovaa sarjakuvaa Ismo Lento, Rajasudun poika, sekä ilmainen Kuluttaja-lehti, jossa oli Pekka Puupää -sarjakuva. Kun meille jäi myös naapurien posti, pääsin tutkimaan Seura-lehdestä Kieku ja Kaiku -sarjakuvan. Lehtiä selaamalla opin lukemaan. Kun aikanaan alakoulu alkoi, ihmettelin, miksi minun piti siellä tavata.
Talvisodan jälkeinen välirauha oli odottavaa ja epävakaista aikaa. Odottaminen päättyi, kun vanhempaa ikäluokkaa ollut kyläseppä Kalle Väisänen toi liikekannallepanokortin isälleni 20.6.1941. Alkoi jatkosota. Kotiini saimme apua kahdeksalta sotavangilta, jotka päivisin tuotiin peltotöihin.
Meillä asui myös puolet inkeriläisperheestä; äiti Hilja Vilppo, lapset Maija ja Jussi. Jussi oli lähes ikäiseni, sain hänestä sielunveljen. Eräänä yönä perhe oli kadonnut.
Valmistuttuani rakennusmestariksi kulkeuduin mutkien kautta Kajaaniin vuonna 1961, jolloin alkoi Kainuun prikaatin rakentaminen. Sen jälkeen olin työssä Kajaanin kaupungin arkkitehtiosastolla, Keskoa konsultoimassa sekä Suomen Talkki Oy:llä, kunnes perustin oman firman, Rakennussuunnittelu Mikko Jaurun, jota johdin 28 vuotta.
Yksi työni oli suunnitella elokuvateatteri arkkitehti Eino Pitkäsen suunnittelemaan Ipatin taloon. Teatterin nimeksi oli kaavailtu Raate, mutta nimi muutettiin Ratoksi. Kajaaniin olimme muuttaneet yhdessä vaimoni Pirkon kanssa. Viime vuodet Pirkko asui Kuopiossa, missä asuu tyttömme Susanna perheineen. Lapsenlapsia ovat Vilja ja Aada.
Olen kiitollinen heille kaikille. Susanna oli hyvä omaishoitaja äidilleen. Koen, että myös suojelusenkelit olivat apuna, kun Susanna sai viime kesänä lomamatkalleen hälytyksen ja järjestettyä kyydit niin, että ennätti hyvästellä äitinsä.
Luen monipuolisesti, ja etenkin historia kiinnostaa. Eräs matkalla näkemäni vaikuttava muistomerkki oli Venäjän puolella, Koirinojan lähellä. Neljä metriä korkean merkin toisella puolella oli kuva suomalaisesta, toisella venäläisestä, äidistä rukoilemassa ja toivomassa rauhaa. Sota-aiheiset laulut ovat monelle herkistäviä. Niitä ja muita vanhoja lauluja esitän Timo Koskelon kanssa eri tilaisuuksissa. Siinä ohessa olen opetellut lauluja eri kielillä ja saameksikin.
Perjantaina 7.2. järjestettävässä Virsien, laulujen ja runojen kirkkoillan ohjelmassa on eri esiintyjien tuomaa toivoa ja sanomaa. Illan aikana myös muistellaan Kajaanin isoa pommitusta. Aikoinaan eräs rouva kertoi pommituspäivänä hiihtäneensä Korholanmäeltä Kajaaniin. Matkalla oli näkynyt noen mustaamat hanget ja kaupungissa talojen raunioilla kyteneet kekäleet. Koen Herran siunauksena, että kirkko, raatihuone ja vesitorni säilyivät.
