Sanna Oikarinen
seurakuntapastori
Näin joulun lähestyessä mietin, mikä on se oman elämäni autiomaa, johon pitäisi tietä tehdä? Onko se kuiva, melkein eloton alue, joka odottaa pelosta käpertyneenä virvoittavaa sadetta, jota ei koskaan tule? sellainenkin autiomaa on usein elämää täynnä, kun osaa katsoa. Kivien alta, piilosta löytyy elämää. Siemenet odottavat ehkä vain oikeaa hetkeä itääkseen.
Joskus oman elämän autiomaa löytyy sielun kipeimmistä tunteista. Arvottomuudesta, häpeästä, syyllisyydestä. Ne valtaavat alaa niin, ettei mikään muu mahdu
kasvamaan.
Elämä on autiota myös silloin, kun se on liian täynnä. Olipa syy mikä tahansa, on kutsu annettu: Raivatkaa, tasoittakaa, tehkää tie Herralle. Antakaa hänen tulla ja
syntyä, valonsa kasvaa hiljalleen. Hän on elämän vesi, joka virvoittaa kuivuneen maan, valo, joka poistaa pimeän ja pelon. Hän on rakkaus ja armo, joka näkee sydämen salaisuudet, häpeän, syyllisyyden ja katumuksen, hän näkee myös sen kaipauksen, jota emme uskalla ääneen lausua.
Tehkäämme hänelle rohkeasti tietä. Ei ole nurkkia siivottu, ei kaappien kätköjä putsattu. Annetaan hänen tuoda valonsa sinnekin, annetaan joulun tulla sellaisena kuin se tänä vuonna on meille annettu.
Vapahtaja, joulun lapsi.
Emme aina huomaakaan, jos elämme keskellä autiomaata. Kaikkia niitä esteitä luoksesi joulun iloon on joskus kovin vaikea tasoittaa ja raivata. Ole kanssamme. Rohkaise meitä, kun tarvitsemme rohkaisua, anna meille rauhaa ja luottamusta. Synny sydämiimme esteistä huolimatta. Kiitos, Vapahtajamme, että saamme viettää tätäkin joulua keskellä elämää, sellaisena kuin se nyt on. Kulje kanssamme, olipa raivaamamme tie minkä muotoinen tahansa, pitkä tai lyhyt, kapea, muhkurainen, leveä tai pelkkä pieni muurahaisten polku.
Amen.
